Karkauspäivä hyppää eli karkaa paikallaan

 

Karkauspäivä on tänä vuonna neljännen kerran helmikuun viimeisenä päivänä 29.02.. Entiseen, hyvään aikaan, karkauspäivä oli aina 24.02.. Karkauspäivä ei suinkaan ollut Matin päivänä vaan Matin päivä ja kaikki loput helmikuun nimipäivät siirtyivät yhden päivän eteenpäin. Karkauspäivä ei ole kenenkään nimipäivä.

Karkauspäivän paikan määräytyminen muutettiin yksikertaisemmaksi, koska ihmisten yleissivistys on/oli niin heikkoa. He eivät ymmärtäneet, miksi karkauspäivä oli 24.02. eikä 29.02.. Kaikkein yksinkertaisempien kansalaisten suussa karkauspäiväksi muotoutui karkausvuoden helmikuun viimeinen päivä jo kauan ennen kuin viranomaiset antoivat periksi, ja karkauspäivä (24.02.) siirtyi virallisessa kalenterissa nykyiselle paikalleen (29.02.). Typeryydelle, tyhmyydelle ja yksinkertaiselle ajattelulle annettiin periksi. Typeryksiä on aina demokratiassa enemmistö.

Mutta perinteisellä paikallaan 24.02. karkauspäivällä on tarina, joka pohjautuu historiallisiin tosiasioihin.

 

Karkauspäivän synty

Nykyinen kalenterimme pohjautuu juliaaninen kalenteriin, joka on taas vanhan roomalaisen kalenterin perillinen.

Varhaisin roomalainen kalenteri

Varhaisen roomalaisen kalenterin vuosi alkoi maaliskuussa ja oli 10 kuukautta eli 304 päivää pitkä. Kuukausien  pituudet olivat 20 päivästä 35 päivään joskus jopa pitempiä. Kalenterin viimeisen kuukauden eli kymmenennen jälkeen  (december) alkoi nimeämätön talviaika, joka kesti kevätpäiväntasaukseen asti. Talviaikaa ei laskettu mukaan vuoden pituuteen. Karkauspäivää ei tarvittu, koska se hukkui talviajan nimettömyyteen.

Uusi vuosi alkoi kevätpäiväntasauksesta. Samalla alkoi sotilaiden vuosi, sillä talvella ei taisteltu. Vuosi siis alkoi, kun sotiminen oli taas mahdollista, siksi vuoden ensimmäinen kuukausi Martius oli pyhitetty sodalle ja sodanjumalalle Marsille.

Romuluksen kalenteri

Romulus, Rooman ensimmäinen kuningas, uudisti kalenteria vakiinnuttamalla kuukausien pituudet 29 ja 31 päivään. Romuluksen kalenteri jäi lyhytikäiseksi, koska se oli kaikin puolin kelvoton tavallisen maata viljelevän kansan käyttöön.

Numan kalenteri

Romuluksen seuraaja Numa Pompilius korjasi kalenteria monin tavoin. Ensiksikin hän lisäsi 2 kuukautta vuoteen. Vuoden loppuun talviaikaan ilmestyivät Februarius ja Ianuarius. Samalla Romuluksen 304-päiväisestä kalenterivuodesta siirryttiin 355 päiväiseen kalenterivuoteen.

Tämä 12 kuukautinen kuukalenteri pysyi vuodenaikojen tahdissa erityisellä karkauskuukaudella Mercedoniuksella (Intercalaris). Karkauskuukausi Mercedonius oli tarkoitus lisätä joka toinen vuosi Februarius -kuukauden 23. päivän jälkeen. Ja siihen tätä karkauskuukautta lisättiinkin useita vuosisatoja vaihtelevalla menestyksellä. Tässä on perinteisen karkauspäivän paikan alkujuuri.

Vuonna 450 eKr. Numan kalenteria parannettiin siirtämällä  Februarius nykyiselle paikalleen heti Ianuariuksen jälkeen eli ne vaihtoivat paikkaa. Samalla karkauskuukausi siirtyi vuoden loppuun.

Mercedonius

Erityinen huolenaihe oli karkauskuukausi Mercedonius. Alussa sitä lisättiin joka toinen vuosi paikalleen. Myöhemmin karkauskuukausi lisättiin joka kahdeksas vuosi. Systeemi oli hyvin sekava, ja kalenteri heilui pitkin aurinkovuotta edestakaisin.

Karkauskuukauden sijoittaminen oli annettu Roomassa pontifex-papiston eli pontifex-kollegion tehtäväksi. Erityisessä vastuussa karkauskuukauden sijoittamisesta oli heidän esimiehensä, pontifex maximus. Hyvin usein papit unohtivat lisätä karkauskuukaudet määrävälein tai sitten he muuten sotkivat asiansa, joten vuodet eivät niihin aikoihin olleet veljet keskenään. Eikä ollut harvinaista, että pontifex maximus pidensi vuotta, jotta mieleisen konsulin tai jonkin muun virkamiehen virkakausi sai jatkua hieman pitempää. Vastaavasti epämieluisan virkamiehen virkakautta lyhennettiin jättämällä karkauskuukausi väliin.

Juliaaninen kalenteri

Gaius Iulius Caesar eli Julius Caesar siirsi roomalaiset kuukalentereiden ajasta aurinkovuoteen vuoden 46 eKr. aikana. Vuosi 46 eKr. oli poikkeuksellisen pitkä, peräti 445 päivää. Caesar kutsui sitä kuvaavalla nimellä “ultimus annus confusionis” eli “viimeinen sekaannuksen vuosi”.  Idean aurinkoon perustuvasta kalenterista Julius Caesar oli saanut egyptiläisiltä, noilta ikuisilta auringonpalvojilta.

Hänen aikanaan roomalainen Numan kalenteri oli jo melko lailla sekaisin, eikä J. Caesar ollut siihen itse vähiten syypää, sillä toimiessaan pontifex maximuksena vuodesta 52 eKr. hän oli lisännyt vain yhden karkauskuukauden. Kalenteri oli ainakin kaksi kuukautta väärässä.

Julius Caesar uudisti kalenteria perusteellisemmin Roomassa kuin kukaan ennen häntä. Hän poisti poliittisten kiistojen ikuisuusaiheen, karkauskuukauden Mercedoniuksen. Sen tilalle aivan samaan paikkaan hän määräsi määrävälein lisättäväksi karkauspäivän. Alussa oli kiistaa, olisiko karkauspäivä kolmen vai neljän vuoden välein. Joka neljännen vuoden välein lisättävä karkauspäivä voitti, koska vuosi pysyi näin tarkemmin vuodenaikojen tahdissa. Julius Caesar lisäsi siis karkauspäivän helmikuuhun 23. päivän jälkeiseksi päiväksi. Karkauspäivän paikka oli tarkkaan ottanen “bis sextus ante calendas martias” eli 24.02..  Karkauspäivän perinteinen paikka on siis juliaanisen kalenterin asettajan pontifex maximus Julius Caesarin määräys.

Toinen melkein yhtä suuri muutos kuin karkauskuukauden muuttuminen karkauspäiväksi on se, että Julius Caesar siirsi lopullisesti vuoden alkamaan nykyisestä paikastaan eli  tammikuun (Ianuarius) ensimmäisestä päivästä.

Muita tärkeitä muutoksia, mitä juliaaninen kalenteri toi mukanaan oli, että vuodessa oli 12 vuorotellen 30- tai 31-päiväistä kuukautta. Helmikuu (Februarius) oli poikkeus. Helmikuussa oli normaalivuonna 29 ja karkausvuonna 30 päivää. Nykyinen 28 -päiväinen helmikuu johtuu taas siitä, kun Sextilis (elokuu) nimettiin myöhemmin keisari Augustuksen mukaan. Eikä Augustuksen kuukaudessa saanut olla vähemmän päiviä kuin jo aikaisemmin Julius Caesarin mukaan nimetyssä Iulius –kuukaudessa (heinäkuu). Yksi päivä napattiin Helmikuusta tasapainottamaan tilannetta.

Kannattaa huomioida, että karkauskuukauden korvautuminen karkauspäivällä ja kuukausien piteneminen pidensi myös kalenterivuoden nykyiseen mittaansa 365 /366 päivään.

 

Tässä on lyhyesti karkauspäivän tarina. Näppärää tämä kalenteritouhu.

 

Huom!

Gregoriaanisessa kalenterissa karkauspäivien määräytymistä vielä tarkennettiin.

“Gregoriaanisessa kalenterissa vuoteen lisätään karkauspäivä neljällä jaollisina vuosina lukuun ottamatta sadalla jaollisia vuosia, jotka eivät ole jaollisia 400:lla.”

 

Lähteitä:

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen Ajantieto, Helsinki: Otava, 2010. ISBN-10: 951-1-12544-3
David Ewing Duncan: Kalenteri, Porvoo: WSOY, 1999. ISBN: 951-0-23645-4

Karkauspäivä 24. vai 29. helmikuuta?
Roomalainen kalenteri
Karkausvuosi länsimaisessa ajanlaskussa
Juliaaninen kalenteri
Gregoriaaninen kalenteri

Lisätietoa:

Roomalaisen päiväyskäytännön “bis sextus ante calendas martias” tarkoittaa tarkkaan ottaen suomeksi "uudestaan kuudes päivä ennen maaliskuun calendae-päivää (maaliskuun 1. päivää)".

Romulus ja Numa Pompilius ovat muinaisia Rooman kuninkaita. Heidän historiallisuutensa on mytologiaa ja myyttiä. Jotain siellä on takana, mutta mikä on totta ja mikä on legendaa. Se jää jokaisen pääteltäväksi.

 

Toimittajan Technorati merkinnät: Julius Caesar,juliaaninen kalenteri,roomalainen kalenteri,gregoriaaninen kalenteri,karkauspäivä,karkauskuukausi,aurinkovuosi,kuukalenteri,aurinkokalenteri,pontifex maximus,Mercedonius,Intercalaris

Gravis admodum …

 

Ylen raskas eli Gravis admodum on vanhin säilynyt Suomea koskeva asiakirja. Kirjettä on kutsuttu paavin bullaksi mutta se saattaa olla myös vaatimattomampi paavillinen kirje. Paavi Aleksanteri III lähetti sen Upsalan arkkipiispalle ja muille Ruotsin piispoille. Alkuperäinen kirje on kadonnut, mutta kopioita on säilynyt.

Tämä mainio kirje on syytä lukea (ainakin sivistyneen ihmisen).

Gravis admodum

“Ylen raskas ja vaikea valitus on esitetty apostoliselle istuimelle siitä, että suomalaiset aina, kun heitä uhkaa vihollisten sotajoukko, lupaavat säilyttää kristillisen uskon ja pyytävät hartaasti saarnaajia ja kristillisen lain selittäjiä, mutta sotajoukon vetäydyttyä kieltävät uskon, halveksivat ja ankarasti vainoavat saarnaajia. Koska he näin näyttävät pilkkaavan Jumalaa ja halveksivan kristillistä uskontoa, ja koska he näin ovat kaksinkertaisesti helvetin lapsia, heidän onnensa ja elämänsä nähdään kokonaan olevan maallisissa ja he halveksivat taivaallisia, eikä ole soveliasta, että vastoinkäymisessä heille tuottaa turvan kristityn nimi, jota he myötäkäymisessä näyttävät pilkkaavan ja kammoksuvan; muistutamme ja määräämme teidän yhdyskunnallenne, että tästä lähtien heidän petoksiaan ja juoniaan varoisitte niin järkevästi ja harkitusti, että jos pakko tulee, he eivät voi turvautua teidän apuunne ja puolustukseenne, elleivät he luovuta teidän haltuunne varustuksiaan, jos heillä joitakin on, tai muutoin anna riittävää taetta ja varmuutta siitä, että he eivät tämän jälkeen millään tavalla voi peräytyä tai kiertää teidän järkevyyttänne, vaan heidän on pakko lujasti pitää ja säilyttää kristinuskon todisteet; ettei heitä enää nähtäisi niiden joukossa, joista on sanottu: hän on tunnustava sinua, niin kauan kuin teet hänelle hyvää.”
“Annettu Tusculanumissa syyskuun 9 päivänä.” [1171 tai 1172](suomennettu latinasta) 

Historian alussa oli suomalaisilla järkevä, opportunistinen kanta juutalaiseen harhaoppiin nimeltä kristinusko. Pakanuuden ja nykyajan välissä suomalaiset joutuivat harhatielle, ja ottivat kristillisen taikauskon tosissaan. Tämä aika oli surullista aikaa. Nykyään olemme taas pragmaattisempia tämän huuhaan kanssa. Näin luulen.

Tässä paavillisessa kirjeessä paavi Aleksanteri III valitti suomalaisten epäluotettavuutta. Hädän hetkellä suomalaiset ruinasivat apua saarnaajilta ja varsinkin saarnaajien apujoukoilta. Hätätilan haihduttua suomalaiset sujuvasti kielsivät kristinuskon ja saarnaajat saivat satikutia. Paavi huomautti, että suomalaisilta on vaadittava takeita kristinuskossa pysymisestä avun vastikkeeksi.

Jos tuo kirje antaa totuudellisen kuvan  suomalaisista historian aamunkoitossa, niin täytyy esi-isille nostaa hattua. Hyvä Suomi ja suomalaiset. Rusinat pitää noukkia pullasta.

Nykyisin on samanmoinen meininki. Ihmiset käyttää surutta kirkkoa ja kirkon palveluita hyväkseen. Se on minusta aivan oikein. Kirkon diakonia onkin ainoa syy, miksi minun mielestäni kirkolle nykyaikana voidaan sallia verotusoikeus. Kirkkoon kuuluvista valtaosa on taatusti menettänyt uskonsa evankelis-luterilaisiin dogmeihin. Siitä voisin vaikka lyödä vetoa.

Ahneimmat rahanhimossaan eroavat kirkosta. Tuskinpa antavat myöhemmin omasta pussistaan hyväntekeväi-syyteen lähellekään sitä mitä kirkollisverojen kautta ohjautuisi diakoniatyöhön. Raha ratkaisee. Eikä ahneudella ole mitään rajaa.

En usko Jeesuksen jumaluuteen. Hyvin vaikea on uskoa minkäänlaiseen jumaluuteen taikka edes sielun olemassaoloon. Katselen maailmaa hyvin skeptisenä agnostikkona.

En ole kuitenkaan eronnut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Maksan mielelläni suomalaisen rakennusperinteen säilyttämisestä ja kirkon diakoniatyöstä. Ne on minusta tärkeitä asioita. Ahneet olkoot toisaalla. Eikä kristillisen taikauskon pönkittäminen käy luonnolleni ollenkaan. Sitä paitsi hörhöjen kiistelyä on huvittavaa seurata (esim. naispappeus).

 

Jos Jumala/Jeesus on tuolla, niin tulisi nyt vaan alas, eikä piilottelisi pilvien takana.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dogmit on kirjoitettu tunnustuskirjoihin –> http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/

Sanojen selvennystä

Pragmaattinen = käytännönläheisesti asioihin suhtautuva

Opportunismi = tilanteiden periaatteeton hyväksikäyttö, vallitsevien olojen myötäily

---------------------------------------------------------------------------------

Gravis admodumin teksti on kopioitu

WSOY:n CD-Facta 2001 CD-ROM:ilta.